2014 TOP5 PC

5. Divinity Original Sin

Early Access pelinä steamiin putkahtanut Dininity Original Sin on yksi niistä peleistä, joita ei osannut odottaa, ennen kun sitä kokeili. Mukavaa oldschool RPG-mäyhää, jota en ole sitten Sacred 2:n jälkeen tavannut. Coop on juurikin se erikoisuus, joka sai tätä tekelettä pelaamaan. Taktinen RPG täysin tutkittavassa avoimessa fantasiamaailmassa on varsin mukava tapa viettää vajaat 100 tuntia.

Pelimaailmaan on piilotettu hyviä ja pahoja asioita, joita kannattaa tutkia ennen kuin niihin koskee. Taktisuus oli Divinityssä hieno asia, sillä yleensä pelit ovat vain toimintamäyhää, joka alkaa pursuta korvista ulos. Jo pelkästään se lähestymistapa vihollista kohtaan voi ratkaista taistelun suuntaan tai toiseen. Friendly Fire oli jännä ominaisuus, koska omia voi vahingoittaa taistelun tiimellyksessä, niin companionit tuntuvat muistavan sen ja mielensä pahoittanut jäsen saattaakin lähteä pois.

Harmittavasti Divinity on hylätty, vaikka siihen voisi hyvinkin lisätä uutta sisältöä. Kehitystiimi aikoo kuitenkin tehdä henkisiä seuraajia Divinitylle.

4. Alien Isolation

Alien Isolation oli ennakkoon mielenkiintoinen tapaus. En odottanut siltä liikoja, varsinkaan kun uusin Amnesia oli lytätty paskaksi. Uusi Alien yllätti kuitenkin mahtavalla ympäristöllä ja tiiviillä tunnelmalla. Valoefektit ja varjot näyttävät hienoilta ja tunsin olevani harvinaisen klassikkoscifin maisemissa ja tunnelmissa. Erityisesti aseman ulkopuolella oli hienoa, kun horisontissa näkyy avaruus ja pieniä kivenpalasia kopisee avaruuskypärään. Itse Alien päätti myös seikkailla samoissa maisemissa ja sen pakoilu tiivisti tunnelman. Myös aseman robottimiehet ovat varsin kasvottomia ilmestyksiä, eikä niihinkään tehnyt mieli törmäillä.

Pelinä Isolation on tavanomainen pakoilupeli. Puzzleja pelissä ei erityisemmin ole, mutta tavaroiden ja koodien etsimistä kylläkin. Tutkiminen on tarkkaa puuhaa, sillä huoneisiin ei mielellään tulisi enää uudestaan etsimään kuolemanpelossa. Alienin tekoäly on hyvä. Se kyllä tiedostaa kutakuinkin, missä pelaaja piilottelee, eikä se jää mihinkään jumittamaan koskaan jos ei mitään löydy. Samaa ei voi sanoa robottimiehistä tai muista ihmisistä. Toisinaan heidän tekemiset ovat jotain niin älytöntä, että ihan surettaa. Alien Isolation oli mukava kokemus. Erityisesti se, että peli on elokuvan kanssa samoissa tunnelmissa, on vakuuttavaa

3. Walking Dead Season 2

Walking Deadin toinen kausi oli ensimmäisen kauden tasoinen kokemus. Telltalen tyyliin tarinan kerronta on jälleen loistavalla tasolla. Toisen kauden osalta ne pienimmätkin puzzlet on jätetty pois ja keskitytty niilläkin resursseilla tarinankerrontaan. Ensimmäiseen kauteen on paljon yhtymäkohtia niin hahmoissa kuin tapahtumissakin. Tarina ei välttämättä ole kovin uskottava, mutta niinhän se menee, että seikkailuissa tapahtuu kaikenlaista odottamatonta. Tylsäähän se olisi jos päähenkilö ei tekisi mitään matkallaan metsänläpi tai etsiessään jotakin vaarallisesta paikasta.

Telltalen peleissä tehdään usein valintoja, joilla ei välttämättä ole mitään merkitystä. Se yksityiskohta on kaikissa peleissä mukana. Toisella kaudellakin on valintoja, jotka lähinnä muokkaavat tarinasta pelaajan näköisen. Käytännössä vaikutukset näkyvät hahmojen käytöksessä pelaajaa kohtaan ja siinä, keiden kanssa matkaa jatketaan. Lapsella pelatessa on ainakin helppo olla mulkku. Vuoden peliksi sitä ei näillä uudistuksilla voi sanoa, koska listan taso on aika kova.

2. Dragon Age Inquisition

Dragon Age on lore, jota pidän merkittävimpänä fantasiana Lord of The Ringsin jälkeen. Maailma on mielenkiintoinen ja Bioware osaa luoda maailmoja tyhjästä. Sen se on osoittanut Knights of The Old Republicissa, Mass Effectissä ja Dragon Agessa. Valitettavasti toinen osa meni hieman riman alitse verraten ensimmäiseen osaan. Copy-Paste meininki söi tunnelmaa ja combat oli viety toimintapelien suuntaan. Sinänsä harmillista, koska Dragon Age Origins oli viimesen päälle PC-peli merkittävästi erilaisella taistelujärjestelmällä.

Dragon Age Inquisition oli alkuvuodesta odotetuimpien pelien listalla korkealla. Hype laski pikkuhiljaa, kun kuuli, että asioita olisi jälleen paskottu. Lyhyen ajan kuluttua ihmiset alkoivatkin ylistää tätä tekelettä ja tutustuin myös itse siihen.

Dragon Age Inquisition on vähän sitä, mitä ensimmäinen osa oli. Kunnolliseen RPG-tyyliin oma hahmo tehdään itse, pelimaailma on suuri ja avoin sisältäen erilaisia paikkoja. Tutkiminen on kivaa ja jänniä asioita löytyy maailmasta. Tutkimisesta tekee mielenkiintoisen erityisesti se, että voi löytää viestejä ja vihjeitä tapahtumista, joita oli tapahtunut vaikkapa luolassa joka on täynnä ruumiita. Hahmot ovat hyvin käsikirjoitettuja. Yleensä Bioware on luonut hahmoja jotka ovat kivoja ja heidän kohtaloista välittää. Inquisitionissa on periaatteessa mielenkiintoista se, että vittumaisia hahmoja tulee mukaan matkalle. Se on oikeastaa hyvä asia, sillä hahmoissa on enemmän syvyyttä kuin pelkästään sankareina olemisessa. Hahmoilla on oma agendansa, eivätkä he välttämättä arvosta Inquisitorin mielipiteitä. Mikäli jotain olet matkallasi tehnyt väärin, niin palautetta tulee.

Pelistä on tehty hyvin laaja. Pelattavaa on yli 100 tuntia. Välillä Inquisitionia pelatessa kävi kuitenkin mielessä, että miksi pääjuonta ei ole tehty enempää. Mielestäni se oli varsin lyhyt aika pelistä, joka on kuitenkin vahvasti tarinavetoinen. Muutenkin pääjuoni oli aika löyhästi suunniteltu ja tarina etenee hyvin nopeassa tahdissa noin ajallisesti. Inquisitionia kasatessa olisi voinut olettaa, että kyseisellä puljulla olisi loppujen lopuksi jotain merkitystä, mutta käytännössähän sankari on tässä yksin sulkemassa niitä riftejä ja pieksämässä pahista. Tarina siis nojaa päähenkilöön kovasti, mutta hänellä ei ole mitään taustatarinaa mukana tukemassa seikkailua.

Pelattavuus onkin se asia, joka erottaa kolmannen osan edeltäjistään. Peliä pelataan vähän kuin tyhmennettyä MMO-peliä. Hardilla tavalliset viholliset ovat melkoista paperia ja käytännössä viholliset tapetaan pitämällä hiiren nappia pohjassa. Jatkuva juokseminen tekee hahmon liikuttamisesta kömpelön, kun PC-kontrolleissa ei ole kävelyominaisuutta. Käytännössä tämä tarkoittaa epätarkkaa ohjaamista, joka ei tunnu sulavalta. Tällöin hahmo on kuin olisi juossut kovankin spurtin, vaikka astui juuri 2 askelta eteenpäin.Liikkuminen tapahtuu pelkällä wasd:lla, joka on hyvin ärsyttävää, koska kaikissa muissa samantyylisissä peleissä voi liikkua hiirellä pitämällä nappeja pohjassa tai klikkaamalla maata. Tactical mode korjaisi osan pelattavuudesta, mutta kun kamera on kustu niin sitten se on.

Bugejahan Inquisitionista löytyy. Toisinaan ne ovat hauskoja ja toisinaan ärsyttäviä. Muutamaan otteeseen jotkut NPC:t ovat puuttuneet ja vihelliset ilmestyneet tyhjästä. Myös CTD on aika tuttua. Onneksi peli tallentaa usein.

Dragon Age Inquisition on puutteista huolimatta hyvä peli ja peräti toiselle paikalle sen nostan. Ei ole ihmeellistä, että suuressa pelissä on jotain puutteitakin. Pelimaailma imaisee pelaajan sisälle ja sitten kun peli on pelattu, niin jää vähän tyhjä olo.

1. Dark Souls 2

Dark Souls 2 on listan ykkösenä, koska sen pelaaminen oli hauskaa ja palkitsevaa. Dark Soulsin bossin voittaminen tuntuu saavutukselta, varsinkin kun on opetellut itse tyylinsä sen kukistamiseen. Pelkkää miekan heiluttelua tai taikojen spämmimistä se ei ole, vaan pitää opetella myös torjumaan tai väistämään vastustajan liikkeet. Siitä syystä jokainen kamppailu on erilainen.

Pelimaailma on edelleen synkkä ja omituinen. Tarinan kerronta tämän tyylisessä pelissä on hankalaa ja Dark Soulsissa se hoidetaankin tutkimalla pelimaailmaa ja kuuntelemalla sieltä löytyvien hahmojen juttuja. Pelaajan mielenkiintoa pidetään yllä tarjoamalla pelimaailma jossa on tutkittavaa ja houkuttelevan näköisiä paikkoja tutkittavaksi. Varsinkin se mielenkiinto, kun kaukana möllöttää joku omituisen näköinen otus, houkuttaa pelaajaa tutkimaan asiaa tarkemmin.

Graafinen tyyli on tutun synkkä. Värimaailma on pääosin mustaa ja harmaata, mutta myös kirkkaita värejä tuodaan esiin paikoittain rikkomatta synkkyyden tuntua. Pientä valituksen aihetta löytyy juurikin PC-version kontrolleista ilman padia ja kenttäsuunnittelusta, joka ei ole aivan Dark Souls 1 tasoa. Paikat ovat kyllä jänniä, mutta useammin törmää sellaisiin koloihin, jossa ei halua olla. Vuoden peliksi valitseminen on perusteltua, sillä Dark Souls 2 on paketti, jota odotin ja johon en pettynyt.