2014 TOP5 PC

Mainittakoon että tällaista listaa on hankala tehdä, koska monet pelit ovat paskaa. Tästä syystä olen mielivaltaisesti laittanut listalle myös DLC:tä.

5. Crimsonland

Tämä peli julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 2003, mutta uudistettu HD-versio tupsahti Steamiin äskettäin. Tätä tuli kauan sitten pelattua paljon ja tämä uusi versio tuli itselleni aivan puskista. Nappasin tämän pelin itselleni jostain bundlesta ja hakkasin sitä kuin olisi vuosi 2003.

Tämä on hyvin yksinkertainen ylhäältäpäin kuvattu räiskintäpeli, jossa tavoitetaan high scorea. Mukana on toki myös jonkinlainen quest-moodi, jossa ajatus on edelleen tappaa kaikki örvelöt. Kyseistä moodia pelaamalla saa unlokattua aseita ja perkkejä, joita saa sitten käyttää surival-moodissa. Perkeillä voi esimerkiksi nopeuttaa aseen latausta, tai peräti jotain hullumpaa, kuten 30 sekunnin kuolemattomuus jonka jälkeen kuolet. Tämä voi olla hyödyllinen Survival-moodissa, jossa tarkoituksena on selvitä mahdollisimman pitkään ja saada huippu pistemäärät. Survival onkin pelin hauskinta antia.

Pelin uudistettu versio on saanut kovasti kritiikkiä ja saanut vanhemmat fanit itkemään, koska quest-modessa ei saa käyttää enään perkkejä. Tätä on muistaakseni perusteltu sillä, että questit olivat liian helppoja perkkien kanssa. Tähän minun on sanottava, että paska puhetta. Osat questeista ovat nyt liian vaikeita/mahdottomia ja vaativat hyvää tuuria. Mutta ei hätää, koska quest-modeen saa perkit käyttöön naputtelemalla pause menussa “grim”, joka avaa valikon, jossa on jänniä juttuja.

4. Metal Gear Solid V: Ground Zeroes

MGS on melkoisen suosittu japsi-tekele, jota ei ole hirveesti PC:llä näkynyt. Itseasiassa kovin montaa japsien kehittämää peliä ei julkaista PC:llä. Joitakin aiempia MGS-pelejä on portattu PC:lle hiukan kehnosti. Sitäkään hommaa ei ilmeisesti Konami itse viitsinyt tehdä. Olin aika täpinöissäni, kun tulossa oleva Phantom Pain julkistettiin myös PC:lle. Olin myös peloissani, kun ajattelee monien PC-porttien laatua viimeaikoina. Nyt tämä Phantom Painin prologue on saapunut Steamiin ja pitää todeta, että perkele.

Portin laatu on hyvä. Luulin aluksi, että joutuisin melkein väkisin pelaamaan kapulalla, mutta totesin helpotukseksi kontrollit varsin toimiviksi. Itseasiassa peli ei käynnisty jos koneeseen on kytketty USB-ohjain. Tämä ongelma on kuitenkin jo korjattu. Se seikka, että he viitsivät päivittää ja korjata peliänsä on hyvä merkki. Peli näyttää erittäin hyvältä ja toimii yllättävän hyvin, vaikka laitteisto ei olisi mitään viimeistä huutoa.

Siirtymät pelaamisen ja välivideoiden välillä on sulavaa. Vakuuttavan grafiikan ansiosta ei tarvita mitään pre-renderöityjä cutscenejä, vaan ne on toteutettu erittäin näyttävästi pelimoottorilla. Ikävä puoli tässä on se, että huonommilla asetuksilla pelatessa nämä kohtaukset eivät ole niin näyttäviä. Depth of fieldiä käytetään rankasti hyvin elokuvamaiseen tyyliin ja helpottaa katsojaa keskittymään tiettyyn kohtaan. Tämä on mielestäni erityisen tärkeä asetus, vaikka yleensä en tällaisista pidä.

Peli on sitä mitä MGS:ltä osaa odottaa. Pelissä hiiviskellään ja jos menee perseilyksi niin voi vähän ampuakkin. Itse läpäisin pää-mission huomaamattomana ja tappamatta ketään. En ole pelannut tällaista peliä vähään aikaan ja voi jumalauta, että tämä hiiviskely ja seuraavan liikkeen suunnittelu oli mukavaa. Tämä oli hyvä maistianen Phantom Painille ja nyt voin huoletta odottaa, että sekin tulee.

3. Bioshock Infinite: Burial at Sea

Bioshock Infinite oli peli, jota odotin suurella innolla. Se julkaistiin, enkä ollut pettynyt kokemaani. Bioshockin tapaan peli sisälsi erikoisia asioita ja mind fuckia. Pelin päätyttyä oli aivot käppyrällä. Tätä tarinaa jatketaan kaksi osaisen Burial at Sean muodossa. Tai no emmää siitä jatkosta niin varma oo ku on se multiversumi ja kaikki outo.

Burial at Sean ensimmäinen osa on pitkälti samaa kuin Infinitessä, paitsi että siinä palataan ensimmäisen Bioshockin maisemiin. Merenpohjassa sijaitseva Rapture on nyt näyttävämpi kuin koskaan. Näin ensimmäisen pelin fanina tuli erityisesti keskityttyä yksityiskohtiin ja erilaisiin viittauksiin aiempiin peleihin. Tunnelma on loistava pimeässä pelatessa ja oikeissa fiiliksissä.

Toinen osa jatkuu edelleen Rapturessa (enimmäkseen), mutta tällä kertaa astellaan Elizabethin saappaissa. Heti alussa on kohtaus, jonka halusin nähdä jo Infiniteä pelatessa. Vietin luultavasti puolisen tuntia tekemättä paskaakaan kiertäen ympäriinsä ja ihmetellen kaikkea. Pelissä on värejä. Koska Elizabeth on heikko eukko, on tässä osassa painotettu hiiviskelyä. Tämä toi kivaa vaihtelua pelaamiseen.

Burial at Sean tarkoitus on nitoa Bioshockin tarina kivasti pakettiin ja sanoa sarjalle hyvästit. Tässä se onnistuu mielestäni hyvin. Lopussa tulee taas pieniä “ahaa” -elämyksiä ja saa vastauksia joihinkin sarjan ensimmäisen pelin kysymyksiin. Saa nähdä tuleeko lisää Bioshockia joskus. Ja millaista paskaa sieltä tulee, kun on eri tekijät puikoissa.

**2. Dark Souls 2 **

Dark Souls on perkeleen kiva peli. Se on peli jota pelatessa tuntee tekevänsä jotain ja saavansa jotain aikaan. Tai sitten ei. Pelin haasteellisuutta ei tuskin tarvitse mainita, se kun tuntuu olevan yksi pelin myyntivaltti. Mukava moderni tuulahdus vanhemmista peleistä jotka eivät pidelleet pelaajaa kädestä. Nykyisin pelit eivät jää pelaamatta haasteen takia, vaan minä ehdin tylsistyä melkein kaikkeen. Ne eivät tarjoa minulle sitä jotain minkä koen Dark Soulsissa niin hyväksi.

Peli ei ole todellakaan niin vaikea, kuin annetaan ymmärtää. Tähän saattaa toki vaikuttaa omalla kohdalla aiempi kokemus Dark Souls 1:stä. Jos tätä peliä lähdetään vertaamaan edeltäjäänsä, niin kenttäsuunnittelu ja maailma tuntuu erittäin hajanaiselta. Monet alueet tuntuvat olevan täysin irrallaan toisistaan hyvin oudoilla tavoilla ja pelissä on paljon neliö-huoneita, joissa ei ole yhtään mitään. Onko loppunut mielikuvitus kesken? Jotkin alueet ovat erittäin näyttäviä, toiset eivät.

Kansa oli kovin huolestunut kuullessaan, että invaasiot tapahtuvat tällä kertaa vaikka olisi zombi. En kokenut tätä itse suureksi ongelmaksi. Pelissä on muutama alue, joissa tulee myllyä oikein kunnolla. Heti sisään astuessa saat kimppuusi 2 ihmispelaajaa + kaikki NPC:t. Nämä alueet ovat kuitenkin vapaaehtoisia ja melkeinpä vaativat kaveria mukaan.

Pelissä on paljon omituisia hahmoja jotka kertovat satuja ja myyvät rompetta. Yksi näistä on viettelevään sävyyn puhuva kissa. Jotkut sanovat että pelissä on tarina. Mikäli tämä pitää paikkansa, niin peli ei sitä hirveästi kerro. Ymmärsin että etsin jossain vaiheessa kuningasta ja sitten tein jotain muuta ja peli päättyi. En ole koskaan pelannut tätä pelisarjaa tarinan takia, joten ei haittaa. Jotkut harmistelevat, kun pelin lopussa ei ollut valintaa kuten Dark Souls 1:ssä. Mitä helvetin väliä sillä valinnalla on kun peli päättyy joka tapauksessa? Pelissä on valtavasti lorea ja taustaa eri asioista. Minä en kuitenkaan jaksa perehtyä johonkin, joka on 90% fanfictionia ja puhdasta spekulaatiota.

1. Dark Souls 2: The Lost Crowns Trilogy

Dark Souls 2:n DLC:t korjaavat peliä vaivanneen laiskan kenttäsuunnittelun. Kolmessa osassa julkaistut alueet ovat selvästi hiotumpia ja toisistaan hyvin poikkeavia. Ensimmäisessä seikkaillaan maan alaisessa luolassa, jossa on vanha pyramiidi, joka on täynnä ansoja. Toisessa seikkaillaan tulta syöksevässä tornissa, jossa pahin vastustaja on painovoima. Kolmannessa seikkaillaan jäätyneessä linnakkeessa, jossa on kiva kieriä hangessa.

Huomasin että DLC:ssä löytyvät NPC:t ovat tällä kertaa entistä ovelampia. Ne esittävät olevansa kavereita mukavasti vilkutellen ja seuraavat sinua ympäriinsä. Sitten sillä pahimmalla hetkellä kun käännät selkäsi, ne iskevät sinut maahan. Tämän jälkeen ne tekevät pelottavan ihmismäiseen tapaan kurkunleikkaus-gesturen.

Nämä DLC:t ovat erittäin hyvä valinta jos piti Dark Souls 2:sta, mutta oli pettynyt sen tarjoamiin ympäristöihin ja kenttäsuunnitteluun. Jos koko peli olisi ollut tätä DLC:n laatua niin olisi ollut kerrassaan mukavaa.